Ympäri käydään ja yhteen tullaan

Ohrahitusen elektronin ja kuusen elektronien keskustelut ajautuivat hiilidioksideihin ja sitä kautta vanhoihin aikoihin.

Niillä kaksjalkaisilla on vähän pelkona, että tulee kuumat oltavat kun hiilidioksidi tekee taivaalle sellasen verhon, että ylimääräinen lämpö ei enää pääse avaruuteen haihtumaan.

Joo, on ne ollu vähän holtittomia noitten keksintöjensä kanssa, että eivät miettineet asioita loppuun saakka.

Meitin kuusiyhteisön muistijäljessä on muistoja tuolta vanhoilta ajoilta, jolloin noista kaksjalkasista ei ollu paljon harmia. Mutta oli niitä harmeja sillonkin. Milloin oltiin ihan jäässä ja millon riehu mettäpalot.

Mutta mistäs se ohra on oikein peräisin.

Semmosia heinäkasveja ollaan ja ne lajit jokka kelpaa kaksjalkaisten syötäväksi on sitten viljaa. Oikeistaan kaksjalkaisten valintojen kautta met nykyään ollaan niin pulleita ja niille kelpaavia. Mutta mistä ne heinät sitten tulee, on meikäläiselle jo historian hämärää.

Niin kelpaa se meitinkin puuaines kaksjalkaisille. Mökkejä rakentelevat siitä ja polttamalla lämpöä saavat käyttönsä. Mutta näissä maisemissa semmosten hirmusten koneitten ja prosessien kautta saavat aikaan paperia. Sellaseen on sitten mukava raapustella kaikenlaista filosofista.

Joo yks kaveri siellä ohrapellolla kerto, kuinka se oli läikkynyt oluttuvassa sellaselle lauluvihkolle. Siellä oli ennestäänkin jo vaikka kuinka monta kuivunutta ohrahitusta. Yks niistä ehdottikin, että pistetään pystyyn oma laulukööri. Ne laulut oli sitten äkkiä laulettu kun sivut rispaantu siihen kuntoon, että ne jouti kierrätykseen perunankuorien kanssa.

Sitten eräänä päivänä kuusi, jonne ohranhitusen elektroni oli jo kotiutunut, kaadettiin. Se kun oli pyörätieksi suunnitellulla alueella, homman hoiti kunnan puisto-osasto. Puun rungot myytiin paikalliselle klapiyrittäjälle ja risut vietiin kunnan kaatopaikalle, jonne sitten myös ohrahitusen elektroni joutui.

Samoihin aikoihin transistorielektronin majassa saatiin aikaan pitkään pohdittu vanhan jo rispaantuneen lipaston vaihto uuteen. Siinä rytäkässä seikkailijaelektroni vaihtoi puukaverien seuraan. Ilmeisesti vanha transistoriradio ja kultakorut saivat uuden uutukaisen ympäristön mutta vanha lipasto vietiin kaatopaikalle.

Ja kuinka ollakaan lipasto päätyi samaan kasaan kuin kuusen risut.

No seikkailijaelektroni ei kauaa asiaa ihmetellyt ja ryhtyi etsimään uusia juttukavereita. Aikansa huhuiltuaan yks tutunoloinen elektroni vastasi. Kunnolla lomittauduttuaan näillä kahdella riitti sitten kerrottavaa seikkailuistaan pitkälle iltaan asti.